Kirjavillan etusivulle

Kun katson nyt elämässäni taakse päin ajassa, muutaman vuoden päähän, voin kertoa tarinan siitä, miten minusta tuli kirjansitoja. En olisi voinut silloin aikoinaan tietää, en aavistaa enkä kertoa, mihin hevosen selästä putoaminen johti. Vasta nyt jälkikäteen voin hahmottaa tapahtumaketjun, jossa asiat tuntuvat linkittyvän, merkityksellistyvän. Kertoessani tulkitsen eräänlaiseksi johdatukseksi sen, mikä on ehkä ollut vain sattumaa. Ehkä johdatus, kokemus johdatetuksi tulemisesta, on kertomisen ja tapahtumien yhteen liittämisen seuraus? Samoista tapahtumista voisi varmasti kertoa toisenkinlaisen kertomuksen, sama putoaminen olisi voinut johtaa vallan muualle. Silti tämä kertomus on se, jonka päällä Kirjavillani nyt seisoo - näin sen kuului mennä!

Olin haaveillut vuosikausia joskus nuorena vain kokeilemani ratsastusharrastuksen aloittamisesta. Kuten niin moni muukin keski-ikää lähestyvä nainen, kuulemma. Eräänä syksynä sitten lopulta aloitin, ryhmässä, jossa muut olivat jo kauemmin ratsastaneita, kuten myös silloinen naapuri, jonka kanssa yhdessä ajelimme tallille lauantaisin. Matkat olivat mukavia, juttelimme kaikenlaista elämästä ja tieteestä, ja molemmat iloitsivat mahdollisuudesta jatkaa pitemmälle tai lyhyemmälle tauolle jäänyttä harrastusta.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin uskalsin kokeilla laukkaamista, olin ehkä rakentanut siitä itselleni tarpeettoman korkean kynnyksen. Lopulta kuitenkin uskalsin ja onnistuin, lempihevoseni Ruusu suostui tulkitsemaan oikein laukkapyyntöni ja laukkasi, laukkasi, laukkasi. Tunne oli mieletön ja taivaallinen, sen tunnin jälkeen laukkasin unissanikin.

Seuraavalla viikolla kevät teki tuloaan, tunti pidettiin ulkona. Sain taas rakkaani Ruusun. Jossain vaiheessa saimme tehtäväksi irrottaa jalat jalustimista, sitten siirtyä käynnistä raviin. Tiesin putoavani jo paljon ennen kuin putosin, valuin hevosen kylkeä pitkin maahan, muistaakseni selkä edellä, mutta jotain kovaa osui oikean olkavarteni alle. Ei sellaisella putoamisella kuulu mennä luita poikki, opettajakaan ei uskonut ensin, kun sanoin, etten pääse ylös, en voinut liikuttaa kättäni. Lopulta ambulanssi tuli ja vei, ensin terveyskeskukseen ja sieltä sairaalaan, jossa käsi leikattiin sunnuntaiaamuna.

Ratsastaminen jäi siis tauolle taas, ehdin nauttia siitä vain muutaman kuukauden. Olisin ehkä jatkanut käden parannuttua, mutta odotimme silloin perheeseen kolmatta lasta kansainvälisen adoption kautta ja tuntui, etten voi ottaa tarpeetonta luiden katkomisen riskiä -

Miten kantaisin lapsen ja matkalaukut
murtuneena

Käsi oli vielä kantositeessä, kun vietimme vappua tutun perheen luona. Siru suoritti käsityön taiteen opintojaan silloin ja näytti töitään, työnsi käteeni Ylöjärven työväenopiston esitteen. Halusin, tarvitsin uuden harrastuksen ja henkireiän ratsastuksen tilalle, olin aina pitänyt käden töistä. Täytin hakemuksen vasemmalla kädellä ja selitin marginaaliin, ettei käsialani ole oikeasti tällainen.

Siitä alkoi tie, oka johti kirjansitojan ammattiopintojen kautta Kirjavillan perustamiseen elokuussa 2010. Tutustuin käsityön taiteen opintojeni myötä Kristiina Walliniin, runoilijaan, taidekirjansitojaan ja sanataiteilijaan, joka opetti Ylöjärvellä kirjansidontaa. Hän oli juuri julkaissut runokokoelman Murtuneista luista - eikö se ollutkin enne, merkki? Olen oikealla tiellä, toteuttamassa omaa elämänkohtaloani, en murtumista huolimatta vaan niiden takia.

Sivun ylälaitaan